Puurunkoisten talojen kehitys
on
Suomessa ollut vahvasti
sidoksissa pitkään puurakentamisen perinteeseen ja metsien runsauteen. Rakentamisen kehityksessä on ollut seuraavia vaiheita:
Perinteinen hirsirakentaminen (1800-luvulle asti)
Suomi oli pitkään hirsitalojen maa. Hirsirakenteet hallitsivat niin asuinrakentamista kuin julkista rakentamista. Rakennukset valmistettiin massiivihirsistä ja hirret koottiin salvoksilla. Tämä menetelmä oli käytännöllinen ja rakennukset pitkäikäisiä, mutta rakentaminen oli hidasta ja raskasta. Julkisivut olivat usein käsittelemättömiä tai tervattuja puupintoja, mutta myöhemmin niitä alettiin maalata pellavaöljymaaleilla.
1800-luvun loppu – 1900-luvun alku
Talonpoikaisrakentaminen maaseudulla säilytti perinteiset hirsirakennustekniikat, mutta
kaupungeissa alkoi esiintyä enemmän koristeellisia detaljeja ja uusia tyylejä, mm. kansallisromantiikkaa ja jugend-tyyliä, jossa korostettiin
luonnonmateriaalien, kuten puun kauneutta sekä käsityötä - veistettyjä puupaneeleja, kaiverrettuja koristeita ja monimuotoisia
ikkunoita.
Teollistumisen myötä massiivihirsi alkoi korvautua puurunkorakentamisella
Kaupungistuvassa Suomessa alkoi ilmetä jo asuntopulaa ja hyvän hirsiraaka-aineen saatavuusongelmia. Niinpä tuli tarve vaihtoehtoisille rakentamistavoille. Teollistumisen ja höyrysahojen yleistymisen myötä siirryttiin 1800-luvun lopulla yhä enemmän kevyemmästä puutavarasta valmistettuihin puurunkorakenteisiin hirsirakentamisen ohella. Puuta kului näin huomattavasti vähemmän ja rakentamisesta tuli nopeampaa ja halvempaa. Seinärakenne täytettiin esimerkiksi sahanpurulla tai muilla luonnoneristemateriaaleilla. Maaseudulla perinteinen hirsirakentaminen piti sen sijaan pintansa vielä pitkään. Suomalaisissa puurakennuksissa oli selkeä pohjaratkaisu, jossa huoneet jaettiin tiukasti käyttötarkoituksen mukaan, kuten keittiö, tupa ja kamarit.
Tiilirakentamisen yleistyminen kaupunkialueilla
Tiilirakentamisen osuus alkoi kasvaa Suomessa 1800-luvun loppupuolella etenkin kaupunkialueilla. Siihen vaikutti sekä rakennusteknologian kehitys, että puusta tiiviisti rakennettujen kaupunkien tulipalot. Kaupunkipalot johtivat tiukkoihin paloturvallisuusmääräyksiin, jotka suosivat kivirakentamista, erityisesti tiiltä. Niinpä kaupunkialueilla puurakentamista alettiin rajoittaa ja tiili syrjäytti puun julkisivuissa erityisesti kerrostaloissa ja julkisissa rakennuksissa. Maaseudulla puu sen sijaan säilytti suosionsa, sillä se oli edullinen ja helposti saatavilla oleva materiaali.
Sotien jälkeinen aika ja jälleenrakentaminen
Sotien jälkeinen asuntopula oli valtava. Sitä korjaamaan perustettiin 21:n puuteollisuusalan yrityksen yhteenliittymä, Puutalo Oy (myöhemmin Myyntiyhtiö Puutalo)
v. 1940. Myös Suomelle langenneista sotakorvauksista iso osa muodostui puutaloista, joiden valmistuksen hoiti kokonaan Puutalo Oy. Puutaloja toimitettiin Neuvostoliittoon yhteensä 400 000 m2:n edestä. Viimeinen sotakorvausvaunu puutalojen osalta ylitti Vainikkalan rajan tammikuussa 1948.
Sotakorvauksista päästyään Suomi teki kauppasopimuksia Neuvostoliiton kanssa etenkin koottavista puutaloista. Sotakorvaukset ja kaupankäynti yhteenlaskettuna Suomi vei Neuvostoliittoon vuosien 1940-55 aikana yli 100 000 puurakennusta. Puutalo Oy:n elementtitaloja vietiin kaikkiaan yli 30 maahan ympäri maailmaa ja vaihdettiin tärkeisiin tuontihyödykkeisiin kuten kahviin, puuvillaan, appelsiineihin jne. Voimakkaimman viennin aikaan jouduttiin kotimaan myyntiä rajoittamaan, koska tuotantolaitosten kapasiteetin käyttö oli maksimissaan.
Koristeellista puutaloarkkitehtuuria Oulussa Isonkadun ja Pakkahuoneen kadun kulmassa v.1936
JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Kaleva, Museovirasto
Oulu Oy:n Pateniemen puutalotehtaalta vuonna 1943. Täältä lähti 522 sotakorvaustaloa (n. 8,9 % sotakorvaustalojen kokonaismäärästä).
JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Kaleva, Museovirasto
Betonin käyttö yleistyi suurissa kohteissa, pienrakentamista leimasi käytännöllisyys ja edullisuus
Toisen
maailmansodan jälkeen betoni nousi tärkeäksi rakennusmateriaaliksi
suurissa
rakennuskohteissa, joissa puurakentaminen ja tiilisten julkisivujen rakentaminen vastaavasti väheni. 1945 säädettiin maanhankintalaki, jonka perusteella muodostettiin asutustiloja rintamamiehille, kaatuneiden omaisille ja luovutettujen alueiden siirtoväelle. Kaupunkeihin ja niiden lähistölle perustettiin asuntotiloja ilman viljelyalaa. Näin saivat alkunsa ne lukuisat pientaloalueet, joille sotien jälkeisinä vuosina rakennettiin n. 300 000 rintamamiestaloa. Rintamamiestalot poikkesivat Puutalo Oy:n elementtitaloista siten, että ne rakennettiin alusta lähtien sahatavarasta paikan päällä.
Ajan rakentamisessa korostui käytännöllisyys ja edullisuus. Talojen ulkonäkö oli pelkistetty, mutta maalatut
puupaneelipinnat
toivat yksinkertaista kauneutta. Tilat
olivat kompakteja, mutta toiminnallisia, esimerkiksi keskellä taloa sijaitseva
keittiö, asuintilat yläkerrassa ja sauna kellarikerroksessa.
Talot rakennettiin puurungolle, ja ulkoverhouksena käytettiin paneeleja, jotka maalattiin yleensä valkoisiksi tai pastellisävyisiksi. Sisäseinien päällysteenä käytettiin
yleisesti
pinkopahvia 1950-luvulle saakka.
Keltainen paritalo vuodelta 1945-1946, Hongisto Hämeenlinna
Kiiveri-Hakkarainen, Kaija, kuvaaja 2007, Museovirasto
Uusi talo maaseudulla vuonna 1952
Fennia-Kuva kuvaaja 1952, JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Otavamedia, Museovirasto
Puutalo Oy:n tyyppitaloja Nisulassa Jyväskylässä.
Tuntematon kuvaaja, 1948-1955, Keski-Suomen museo.

Myyntiyhdistys Puutalo: malli Eino
1959.
Esittelylehtinen, Kansallisarkisto
Tila- ja materiaaliratkaisut kehittyivät 1950-luvulta 1980-luvulle
Tilaratkaisut alkoivat avartumaan, mm. yhdistetyt keittiö-ruokailutilat ja olohuoneet yleistyivät.
Vanerit, puukuitu- ja kovalevyt sekä lastulevyt tulivat suosituiksi erityisesti sisäpinnoissa ja väliseinissä. Pintakäsittelyt
kehittyivät, maalit ja lakat yleistyivät ja puupinnat usein maalattiin. Teollistuminen toi mukanaan myös valmisosat ja elementtirakenteet. Myös uusia eristemateriaaleja tuli käyttöön, mm. lasivilla, vuorivilla ja solupolystyreeni. Maanvarainen lattialaatta yleistyi perinteisen rossipohjan sijaan.
1960-
ja 1970-luvuilla etenkin tiilijulkisivut syrjäyttivät puun monissa pientaloissa ja tiilipinnat hallitsivatkin pientalojen julkisivuja 80-luvun loppuun asti. Myös kuitusementtilevy (esim. Mineriitti) oli suosittu julkisivu- ja vesikatemateriaali
1960- ja 1970-luvuilla. Alun perin levyt sisälsivät asbestia, jonka käytöstä sen vaarallisuuden vuoksi lopulta luovuttiin 1980-luvulla. 1960-1970-luvuilla yleistyi muoti-ilmiönä tasakatto, joka aikansa puutteellisen tietämyksen ja rakennustekniikan kehittymättömyyden vuoksi kuitenkin osoittautui usein ongelmalliseksi harjakattoon verrattuna. Myös maanvaraisen lattian ja perustusten ratkaisut kehittyivät ajan myötä paremmiksi ja rakenneteknisesti toimivammiksi.
Tiiliverhottu, tasakattoinen rivitalo 1970-luvulla
Kuvaajaa Uuno Peltoniemen kokoelma,
Museovirasto.
Tiiliverhous muodissa, sisäpintamateriaalit kehittyivät
Puurunkoisten talojen ulkoverhous tehtiin usein tiiliverhoiluna, joka toi modernia ja arvokasta ilmettä. Punasävyisen savitiilen rinnalle tule kellertäviä tiilijulkisivuja 70-luvulle tultaessa ja 80-luvulla oli muotia etenkin valkoinen lohkopintainen kalkkihiekkatiili tummien puuverhousten kanssa. Sisäseinissä yleistyneen lastulevyn formaldehydipäästöt tulivat tietoisuuteen ja lastulevy korvautuikin 80-luvun alussa sisäseinissä elämättömällä ja päästöttömämmällä kipsilevyllä; mutta myös lastulevyä kehitettiin vähäpäästöisemmäksi. Myös erilaiset muovimatot tulivat markkinoille ja ne olivatkin 1960-1980-luvuilla hyvin yleisesti käytetty lattiamateriaali.
Omataloja 80-luvulta:




1990 - 2000-luku
Omakotitaloissa tiiliverhouksessa suosittiin 1990-luvulla vaaleita sävyjä, joskin tiiliverhouksen suosio alkoi pikku hiljaa hiipua puun tieltä. Alettiin suosia avointa pohjaratkaisua, jossa keittiö, ruokailutila ja olohuone yhdistyvät suureksi yhtenäiseksi tilaksi sekä suuria ikkunoita ja korkeita huoneita, jotka toivat valoa ja avaruutta. Tiloista tuli monikäyttöisiä, alettiin esim. yhdistää työskentely-, opiskelu- ja oleskelutiloja.
Nousukauden myötä rakentaminen kiihtyi, talot kasvoivat ja ympäristötietoisuus lisääntyi
2000-luvulle tultaessa puurakentaminen koki uuden nousun, erityisesti ympäristötietoisuuden kasvaessa. Puu alettiin nähdä ekologisena ja kestävän kehityksen mukaisena materiaalina, joka sitoo hiiltä ja vähentää rakennusalan ympäristökuormitusta. Näyttävät, suuremmat maalaisromanttiset perinnetalot tulivat suosioon 2000-luvun alussa ja aikaa leimasikin yleinen nousukausi Nokian siivittämänä. 2005 paikkeilla alettiin suosia myös modernimpia, pelkistetympiä talomalleja. Talojen rakentamismäärät kasvoivat aina vuosikymmenen lopun finanssikriisiin saakka.
Omataloja 1990-2000-luvuilla








2010-2024
Finanssikriisin jälkeistä aikaa leimaa rakentamismäärien väheneminen. Energiatehokkuus ja ekologisuus nousivat entistä enemmän esille. Omakotitalot yksinkertaistuivat ja muuttuivat moderniin suuntaan perinnetaloarkkitehtuurin ja koristeellisuuden suosion hiipuessa. Katoissa yleistyi pulpetti ja murrettu harja. Julkisivuissa suosittiin leveää vaakapaneelia, vaaleita ja enenevissä määrin myös hyvin tummia sävyjä, mutta myös kuultovärit tulivat etenkin tehosteosissa suosioon. Pielilaudat kapenivat tai jäivät pois kokonaan. Myös talojen keskimääräinen koko pieneni ja pohjaratkaisu selkiytyi. Sisätiloissa vakiintuivat avarat yhtenäiset oleskelutilat, suuret ikkunat ja moderni tyyli. Puun käyttö julkisessa rakentamisessa, kuten kouluissa, päiväkodeissa ja liikuntahalleissa, lisääntyi huomattavasti. Puurakentaminen laajeni myös kerrostalorakentamiseen.




